Osallistuin juuri dialogisten menetelmien konferenssiin Hämeenlinnassa. Peter Rober, John Shotter ja Jaakko Seikkula luennoivat ja pitivät työpajoja dialogisen ajattelun uusien työskentelyotteiden tiimoilta. Etenkin Jaakon ja Johnin puheista nousi useassa otteessa esille ns. “affektiivinen” tai “kehollinen” käänne, jonka partaalla ainakin terapiamaailma horjahtelee. Peter puolestaan korosti terapeutin ja asiakkaan yhteyden merkitystä, mikä sinällään liittyy samaan aiheeseen, kuten tulemme huomaamaan. Tässä kirjoituksessa haluankin tarkastella juuri tätä uuden paradigman nousua – mikä itseasiassa on uutta ja mikä vanhojen paradigmojen muodonmuutosta?

Kielellinen ja kehollinen käänne

1970-luvulla alkanut “kielellinen käänne” mursi perinteistä ajattelua autonomisista yksilöistä psykologisine prosesseineen ja toi sen sijaan ohjaustyön keskiöön systeemisen ajattelun. Yksilön sijaan olikin tarpeellista keskittyä asiakkaan verkostoihin ja perhesysteemiin. Ongelmat kannatti nähdä enemmänkin monimutkaisina vuorovaikutuskuvioina kuin asiakkaan yksilöllisinä psykologisina prosesseina. Sosiaalisen konstruktionismin myötä (mm. Mary ja Kenneth Gergen, John Shotter) saatiin välineitä nähdä miten todellisuutta luotiin ja muokattiin erityisesti kielellisin keinoin.

Kehollinen käänne monimutkaistaa tätä asetelmaa entisestään. Kieli on vain yksi, joskin hyvin tärkeä, vuorovaikutuksen muoto. Kieli kuitenkin saa merkityksensä kokonaisvaltaisesta kontekstista, jossa ilmeet ja eleet, koko kehollisen vuorovaikutuksen rikkaus näyttelee osaansa. Erityisesti vuorovaikutuksen hienovaraiset yksityiskohdat ovat merkityksellisiä. Kun kielellinen käänne kiinnitti huomion sanallisen (tai paremminkin oraalisen) vuorovaikutuksen hienovaraisiin yksityiskohtiin – siihen mitä tarkalleen ottaen sanottiin, mitä sanoja käytetiin, mitä jätettiin sanomatta, miten puhetta tauotettiin, ja niin edelleen – kiinnittää kehollinen käänne huomiota myös esimerkiksi ilmeisiin, eleisiin ja fyysisiin tuntemuksiin.

Idän ja lännen kädenpuristus

Vaikka tätä varmaankin voidaan sanoa paradigman muutokseksi länsimaisessa terapia- ja ohjaustyössä, herätti se minussa voimakkaan tuttuuden tunteen. Onhan nimittäin niin, että itämainen kokonaisvaltainen ajattelu on joutunut tulemaan toimeen ilman 1600-luvulta alkanutta kartesiolaista kehon ja mielen erottavaa dualismia näihin päiviin saakka. Niinpä itämainen parannustiede onkin keskittynyt kehittämään keho-mieltä kokonaisvaltaisesti kehittäviä harjoituksia ja praktiikoita. Tämä näkyy niin henkisessä, terapeuttisesssa kuin terveydellisessäkin kontekstissa. Esimerkiksi kamppailulajien harrastajat eivät suinkaan ole länsimaiseen tapaan erikseen kehittäneet lihasvoimaansa kuntosalilla ja sen jälkeen hakeneet henkistä ravintoa kirkosta tai psykoterapiasta. Hyvällä tuurilla karate-salilta on löytynyt opettajia, jotka ovat opettaneet kehittämään kehoa ja mieltä kokonaisvaltaisesti. Samalla tavalla vaikkapa kiinalainen lääketiede on käyttänyt potilaiden kuntoutuksessa lääkkeiden ja sairaalahoidon lisäksi terapeuttista liikuntaa, kuten chi gongia.

Keho, mieli ja kieli

Tässä mielessä nyt heräilevä paradigma ei siis ole niinkään uusi kuin voisi kuvitella. Mielenkiintoisen siitä tekee kuitenkin jo olemassa oleva konteksti. On nimittäin hyvin erilainen lähtöasetelma keskittyä kehollisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen dialogisessa kontekstissa, kuin ilman sitä. Kielellinen käänne on eittämättä tuonut länsimaiseen terapia- ja ohjaustyöhön ymmärrystä ja toimintatapoja jotka ovat erittäin hyödyllistä ihmisen kokonaisvaltaiselle eheytymiselle. Tästä on hyvänä esimerkkinä, viime aikoina maailmalla paljonkin kiinnostusta herättänyt ns. “avoimen dialogin” malli, joka on kehittynyt Keroputaan sairaalan vallitsevaksi toimintatavaksi. Väittäisin, ettei pelkästään keholliseen vuorovaikutukseen perustuva terapia kykenisi aukomaan solmuja, joita on syntynyt laajempien verkostojen sotkeutuessa toisiinsa.

Jos sen sijaan otetaan kielellisen monimutkaisuuden lisäksi huomioon kehollisten prosessien monimutkaisuutta, saattaa tämä hyvinkin tehostaa terapia- ja ohjaustyön vaikuttavuutta.

G.H.Mead esitteli jo 1930-luvulla “eleiden keskustelua”, joka hänen mukaansa oli inhimillisen vuorovaikutuksen perusta. Hän käytti esimerkkinä koiria, jotka kommunikoivat kehollisesti. Koirat tekevät eleitä, joihin toiset koirat vastaavat uusilla eleillä. Vastaukset muuttavat edellisten eleiden merkityksiä ja tällä tavalla synnyttävät monimutkaisia vuorovaikutuskuvioita, joissa syntyy jatkuvasti uusia merkityksiä.

Samalla tavalla ihmisten välinen keskustelu käydään ennenkaikkea kehollisesti. Kehollinen kommunikaatio on niin keskeistä, että esikielellisen vaiheen sijaan olisi perusteltua puhua “kehollisesta” vaiheesta ja kielen oppimisesta pikemminkin “jälkikehollisena” vaiheena. Myös sanat ovat kehollisia ilmauksia. Ne ovat monimutkaisen lihasyhteistyön avulla kurkussa ja suuonteloissa muodostettuja symboleita jotka saavat merkityksensä vuorovaikutusketjuissa ja niihin liittyvässä historiallisessa kontekstissa. Vastaukset sanoihimme – riippumatta siitä ovatko ne kielellisiä tai kehollisia – muokkaavat sanojen merkityksiä ja sitä myöten keskustelujemme laajempia teemoja.

Näkisin kehollisen paradigman nousun siis ennenkaikkea mahdollisuutena integroida kielellistä ja kehollista työskentelyä kokonaisvaltaiseksi eheytymistä edistäväksi työtavaksi. Nykyään terapiamaailmassa hyväksytään jo yleisesti mindfulness-harjoitusten hyödyllisyys monenlaisissa työskentelytavoissa. Mindfulness on kuitenkin vasta pintaraapaisu keholliseen työskentelyyn ja nykyisellään sitä käytetään enimmäkseen mielen harjoituksena, jossa kehollisuutta hyödynnetään hyvin rajoitetusti.

Kehollisen käänteen myötä voitaisiin hyödyntää paljon laajemminkin itämaisia ja länsimaisia holistisia harjoitteita ennenkaikkea terapeuttien ja muiden ohjaustyön ammattilaisten omaa refleksiivisyyttä kehittäviksi työskentelytavoiksi. Onhan nimittäin niin, että terapeutin oma keho on äärimmäisen hienovaraisilla tavoilla viritetty instrumentti, joka resonoi hyvin tarkasti asiakastyöskentelyssä nouseviin kehollisiin teemoihin (G.H.Mead kutsui näitä “protosymboleiksi”). Valtavan suuri osa näistä protosymboleista ei koskaan tule merkityksellistetyksi keskusteluissa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei terapeutti kykene niitä itsessään havaitsemaan. Tämän havaintokyvyn kehittäminen on nähdäkseni ensisijaisen tärkeää ohjauksellisesta viitekehyksestä riippumatta.

Lopuksi

Olen tässä kirjoituksessani pohtinut kielellisyyttä länsimaisen systeemisen terapian erityisosaamisalueena. Nyt orastava kehollinen käänne on itämaisessa ajattelussa jo hyvinkin tuttu aihealue, mutta kehollisuuden yhdistyminen kielellisyyteen sisältää jotain sellaista jota ei tietääkseni ole toistaiseksi nähty kokonaisvaltaisen paradigman nousuna missään maailman kolkassa. Aiheena se ei ole toki länsimaissakaan täysin uusi, minkä osoittaa vaikkapa G.H.Meadin 1900-luvun alkupuolella esittämät teoretisoinnit. Ehkäpä vihdoin elämme aikaa, jossa itämainen “keho-mieli”-ajattelu on jalostumassa länsimaisessa systeemisessä terapiassa “keho-kieli”-ajatteluksi? Erityisen mielenkiintoista tässä on, että kehollisuutta ei tässä kontekstissa nähdä niinkään asiakkaan eheytymisen välineenä, vaan dialogin rikastamisen ja merkityksellistämisen välineenä, jossa erityisesti terapeutin oma kehollinen työskentely korostuu.

(Jos sinua kiinnostaa englanninkielinen versio tästä kirjoituksesta, se löytyy täältä.)